Lepakko-Inkan saapumista odotellessa tehtiin Wiiman kanssa muutamia seuraamispätkiä sekä liikkeestä istumista ja maahanmenoa. Wiiman seuraaminen on vielä melkoisen alkutaipaleella, mutta selvästi entistä parempaa mm. kontaktin osalta. Pitkiä pätkiä ei missään nimessä vielä edes harjoitella, vaan palkkaa tulee useasti ja muutaman askeleen jälkeen – Wiimalla kun ei keskittymiskyky niin kamalan pitkä ole. Tähän kun lisätään melkoisen heikko saalis/ravinnonhankintavietti, niin koiran innostaminen on ollut suhteellisen haastavaa. SIVU! –käsky toimii ihan ok, mutta siinäkin Wiima ei tahdo oikeaa paikkaa aina löytää…välillä kiertää eteen, mutta välillä taas tulee jämptisti juuri oikeaan paikkaan. SEURAA! –käskyllä Wiima malttaa odottaa minun liikettä ja nyt myös kontakti pysyy ensimmäisistä askelista lähtien (aikaisemmin Wiima liikkeelle lähdettäessä vilkuili sinne sun tänne ja parin askeleen jälkeen palasi kontaktiin).

Jäävät liikkeet ovat myös ihan alkeissa, eli annan koiralle hyvin vahvat avut käskyn jälkeen. Istumisessa nostan namipalaa ylös- ja taaksepäin, maahan menossa kyykistyn itse ja nami menee maahan. Tästä se lähtee, kun jaksaa hioa ja mennä koiran tahdilla eteenpäin!

Sitten loppuun paljon narupallo-riehumista, lumihangessa kahlaamista ja revittelyä…ja näinpä oltiinkin valmiita tutustumaan ihqu-Inkaan, eli ystäväni Elinan pikku-pikku-pentuun (musta saksanpaimenkoira). Wiima oli aivan loistava pennun kanssa – toki alkuun oli hieman yli-innokas, mutta kun huomasi Inkan arastelevan, niin jätti sen rauhaan ja antoi Inkan tulla omalla tahdilla tutustumaan. Kun Inkakin huomasi, ettei iso paha koira olekaan niin iso ja paha, alkoi kunnon paini ja jähyäminen…Wiiman häntä oli selvästi Inkan mieleen

Wiima on kyllä tässäkin mielessä aivan ihana kaveri, kun se voi olla ihan kenen kanssa vaan, eikä minun tarvitse varoa sen reaktioita. Oli sitten kyseessä ihmiset tai karvaiset nelijalkaiset, on Wiima aina yhtä ylitsevuotavan ystävällinen. Ja by the way…”kaverikoira-kokeilukin” on tehty: käytiin pari viikonloppua sitten vierailemassa mummoni luona palvelutalossa, missä sitten koko talon väki halusi tehdä tuttavuutta Wiiman kanssa ja yllätys yllätys, meidän pomppiva vieterikoira pysytteli koko vierailun ajan neljällä jalalla, ei hyppinyt kenenkään mummon syliin, eikä myöskään välittänyt pyörätuoleista, rollaattoreista tai muista apuvälineistä…kiersi vain mummolta toiselle ja nautti silmin nähden paijailuista…ja siitä elämänsä ensimmäisestä suoraan pöydästä saadusta pullasta! Ehkäpä tässä olisikin meille ainesta uudeksi lajiksi, ainakin ns. sivuaineeksi!