Kun Ruska oli sitten treenitauolla (sekä oli ollut eilen hierottavana, eikä siis ole suositeltavaa seuraavana päivänä kovasti reuhata), otin Wiiman hakuradalle – ja kylläpäs tuli hyvä mieli, kenties meille molemmille.

Pyöräkujan metsissä oltiin ja Wiiman treenit koostuivat kolmesta löydöstä ja yhdestä tyhjästä pistosta. Radan vasen puoli oli etukulmaa lukuun ottamatta hyvin tiheä ja lisäksi tällä puolella n. 45 metrissä kulki oja keskilinjan suuntaisesti – eli hyvin haastavat olosuhteet, varsinkin kokemattomalle koiralle. Oikea puoli oli avoimempaa, hyvin loivasti nousevaa metsää, missä haasteet tulivat siellä sun täällä olevien kuivien oksakasojen muodossa. Lisäksi oikea puoli ”loppui” n. 60 metrissä…siellä kulki viereisen teollisuusrakennuksen verkkoaita Kieli ulkona

Lähetin ensin Wiiman vasempaan etukulmaan, missä maalimies odotteli umpipiilossa. Wiima lähti mielettömällä vauhdilla ja alkuun näytti, että se juoksee suoraan piilolle – mutta jostain syystä se sitten taittoikin vasemmalle ja lähti radan ulkopuolelle tarkistelemaan paikkoja. Huutelin sille pari kertaa ”täällä päin”, mikä saikin sen kääntymään oikeaan suuntaan ja sittenhän se törmäsikin jo umpipiiloon ja sinne ahtautuneeseen maalimieheen (todella ahtautuneeseen…kyseinen umppari oli pienehkölle koiralle tai ison koiran pennulle tarkoitettu kevythäkki). Seuraava pisto oli tyhjäksi suunniteltu, tännekin Wiima lähti mallikkaasti. N. 30 metrin päässä se huomasi puuta vasten nojaavan peltilevyn ja kipitti sen luo hypäten sitä vasten. Pelti hieman rämähti ja minä jo säikähdin Wiiman lopettavan työskentelyn… mutta eipä se ollut siitä moksiskaan, vaan jatkoi hommia. Ilmeisesti tästä ”törmäyksestä” johtuen se ei kuitenkaan tainnut täysin 50 metrin syvyydellä käydä, mutta hyväksyin kuitenkin tyhjän ja kun se kiltisti vielä kutsusta tuli myös pois etsimästä, niin palkkasin keskilinjalla.

Loput pistot (kaikki kaksi kappaletta) päättyivät sitten maalimiehen löytymiseen ja suoraan palkkaan…molemmat löytyivät eka yrityksillä ja aina, kun minä ehdin maalimiehen ja koiran luo, koira makasi kiltisti maassa odotellen makupaloja. Loppuun leikkiä ja sosiaalista palkkausta rapsuttelujen ja kehujen muodossa…ja se oli siinä!

Oli aivan mielettömän ihana nähdä Wiiman motivaatio maalimiesten etsimiseen ja entistä enemmän alkaa harmittamaan, kun en osaa sitä kouluttaa myös tottiskentällä. Päätin kuitenkin, että en suostu vielä luovuttamaan, vaan lähden nyt etsimään myös ulkopuolista apua – Wiima varmasti oppisi ja osaisi kyllä, minusta tämä touhu on nyt kiinni. Minulla tuntuu nyt olevan jonkinlaisten AHAA-elämysten viikko (kts. Ruskan edellinen hakutreeni)…intoa on molempien koirien kanssa tekemiseen!!! Avunpyyntö eteenpäin on jo laitettu, kerrotaan siitä enemmän, jahka selviää, onnistuuko suunnitelmat vai ei.

Ja vielä loppuun ehkäpä tärkein huomio: läheiseltä raunioradalta (jos ne äänet eivät olleet tuolta, niin sit joku ammuskeli huvikseen jossain) kuului koko ajan satunnaisia laukauksia... JA WIIMA EI REAGOINUT NIIHIN MITENKÄÄN!!! Mahtavaa ja upeeta, nimittäin vielä jokunen aika sitten tuollaiset äänet olisivat saaneet Wiiman silminnähden pelokkaaksi ja paineeseen, mutta nyt maalimiesten etsiminen oli paljon kivempaa, eikä niihin ääniin reagoitu. Tämä antoi taas uutta virtaa ja intoa saada Wiimakin eteenpäin myös tottiksen osalta. Ehkä kaikkea ei ole vielä menetetty!