Koepaikka ja –tuomari: Lohja, YT Tero Oravasaari (maastossa Päivi Nietosvaara)

Eipä jäänyt meidän ensimmäisistä ”arvokisoista” paljoakaan historian kirjoihin kerrottavaa. Kaikki vaikutti ihan normaalilta koko aamun, ja mestaruuskin oli kuin tarjottimelle katettu, sillä toinen Uudenmaan kennelpiirin alueelta ilmoittautuneista hakukoirista oli jäänyt pois… olimme siis yksin kisaamassa itseämme vastaan – ja tällä kertaa hävisimme Otsan rypistys

Meidän koesuoritus alkoi hakuradalta, joka oli rakennettu melkoisen haastavaan maastoon. Radalle tulo oli pelkkää ylämäkeä ja ensimmäiset hieman vajaat 100 metriä oli melkoista pusikkoa molempiin suuntiin. En vielä tässäkään vaiheessa kuitenkaan osannut arvata, mitä tuleman pitää – Ruska vaikutti, kuten oli vaikuttanut koko aamun, ihan normaalilta ja samanlaisessa vireessä olevalta, mitä aikaisemminkin. Kuuma alkoi jo olla auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta, mutta tuskin sekään ihan kaikkea selittää.

Tein normaalit ”viritykset”, tsekkasin tuulen suunnan ja lähetin koiran ensimmäisenä vasempaan etukulmaan. Lähetys ”MISSÄ JÄTKÄ!” ja koira eteni 2 metriä jääden haistelemaan maata?!?!?!?!?! Koira takaisin, uusi lähetys ja sama lopputulos. En voinut uskoa silmiäni – Ruskalla ei ollut minkäänlaista halua / intoa lähteä työskentelemään – pikemminkin vaikutti siltä, ettei se koskaan olisi hakuradalla ollutkaan tai lähetyskäskyä kuullut. Nyt otin sitten tiukemman asenteen, kovistelin verbaalisesti sen, mitä uskalsin ja laitoin Ruskan taas matkaan. Tämä lähetys toi sitten astetta paremman lopputuloksen, joten pääsin parin minuutin jankkaamisen jälkeen siirtymään oikeaan etukulmaan…wuhuu!

Jokaisella lähetyksellä Ruska oli kuin tervassa olisi kävellyt, ei edennyt juurikaan mihinkään ja jouduin sitä todella monta kertaa lähettämään / kovistelemaan. Jos olisin ollut fiksu, olisin keskeyttänyt heti alkuunsa, mutta kun saimme karmeasta työskentelytyylistämme huolimatta ensimmäisen löydön heti radan alusta, ajattelin jatkaa ja katsoa, josko Ruska innostuisi. Eipä se innostunut ja lopputulos olikin se, että aika (20 min) loppui tultuamme toiselta löydöltä – tosin olimme tässä ehtineet rataa sen verran pitkälle, että näin radan loppumisesta kertovat kyltit. Viimeinen maalimies olisi ollut radan oikealla puolella ihan lopussa – se siis jäi meiltä nostamatta Itku

Itku ei ollut kovinkaan kaukana… ei olisi tuon suorituksen perusteella uskonut, että 2 kuukautta aikaisemmin tehtiin melkoisen hyvät pisteet. Mutta tätähän tämä elävän eläimen kanssa työskentely on: koskaan ei voi tietää, miten menee. Nyt on vain kova homma saada molempien usko palautumaan – ja eihän tässä olekaan kuin 2 viikkoa aikaa Suomen Mestaruus –kokeisiin. Ensimmäinen ajatus radalta poistumisen jälkeen olikin perua koko ilmoittautuminen… mut kattoo nyt.

Kaikesta huolimatta jotain positiivista tuolta karmaisevalta hakuradalta: mielettömästä paineesta huolimatta Ruska ei edes yrittänyt tehdä valeilmaisua ja molemmat ilmaisut olivat erinomaisia (täydet 10 pistettä). Tuomari löysi vielä kolmannenkin positiivisen asian: minulla on ystävällinen hollanninpaimenkoira Hymy