Hiidenhelmi-leiri saatiin sittenkin tuskan ja stressin jälkeen toteutumaan – tosin jälkiryhmään emme saaneet viime hetken yrityksistä huolimatta ketään ulkopuolista ohjaajaa, mutta onneksi meillä oli menossa mukana ”vanhat konkarit”, eli iso kiitos koko viikonlopusta Raijikselle, Riikalle ja Reijalle.

Perjantaina ohjelmassa ei ollut koirien koulutuksellisia asioita, kunhan saimme majoitukset kuntoon ja tavarat hetkeksi autosta huoneisiin, oli aika iltapalan ja yöunen. Tällä kertaa majoituimme Reijan ja Aran kanssa samaan huoneeseen, molemmat koirat tosin yöpyivät omissa häkeissään kaikkien yörauhan vuoksi. Hyvin tuntuivat koiruudet viihtyvän, eikä häkkiyöpymiset menoa haitanneet.

Lauantaiaamuna ajelimme vanhastaan (eli edellisvuodesta) tuttuun metsään, jonne matkaeväiksi saimme varoitukset meneillään olevista metsästyksistä. Isäntäväki Hiidenhelmestä oli saanut sovittua paikallisten metsästäjäporukoiden kanssa alueet, joilla saimme ”rauhassa” työskennellä – mutta jostain kumman syystä huomioliivi oli päällä koko treenien ajan, vaikka valoisaan aikaan liikkeellä oltiin

Ruskan ja minun treenit keskittyivät tällä kertaa janatyöskentelyyn. Teimme 6 janaa, kolmessa jälki lähti vasemmalle ja kolmessa oikealle. Ensimmäinen ja ainoa keppi tuli vain parin metrin jälkeen. Treenien tarkoituksena oli mennä ensin lähettämään ihan muutaman metrin päästä jäljeltä ja pidentää matkaa koko ajan. Ensimmäinen yritys meni ihan mukavasti, mutta sitten taas Ruskalla tuli vanhat tutut ”vinkeet”…eli pörrääminen alkoi parin metrin etenemisen jälkeen, eikä tahtonut maltti riittää jäljen etsimiseen. Positiivista: kepit nousevat melkoisen varmasti ja kunhan jälki löytyy, eteneminen on varmaa ja riittävän nopeaa!

Jälkien ajamisen jälkeen siirryimme metsässä hieman ja tallasimme ”kampamaisen” esineruudun. Eli ruudussa oli kolme syvää kaistaletta, jotka yhdistettiin toisiinsa n. 15 metrin etualueella – eli tallattiin edestä yhtenäinen alue (saakohan tästä mitään selvää). Esineitä Ruskalle laitettiin jokaisen ”piikin” kärkeen ja kun olimme edenneet kolmanteen piikkiin asti, apurit nakkelivat vielä 3 lähiesinettä tallatulle etualalle. Nämä nostettiin sitten paluureissulla.

Ruska työskenteli äärimmäisen kivasti ja nosti jokaisessa piikissä olleen esineen heti ensimmäisellä lähetyksellä, mikä yllätti minut erityisen positiivisesti. Varsinkin viimeisessä piikissä perällä tullut kuusikko aiheutti etukäteen huolta…mutta turhaan. Sitä en tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos lähiesineetkin olisivat olleet paikallaan – mutta sitähän ei tarvitse eikä kannata miettiä, nyt nautitaan tästä onnistuneesta treenistä.

Ruokatauon jälkeen lähdimme vielä testaamaan nenän käyttöä läheiselle pellolle, mekin otettiin Ruskan kanssa yhteisen elämämme ensimmäinen peltojälki. Tein Ruskalle jäljen, joka sisälsi useita suoria kulmia molempiin suuntiin – ja makkaraa käytettiin ja paljon. Pellolla Ruska teki erityisen tarkkaa työtä ja olinkin sen tekemiseen äärimmäisen tyytyväinen.

Sunnuntaiaamu valkeni vähemmän kauniina (lauantai oli mukava aurinkoinen syyspäivä), mutta niin vain reippaasti lähdettiin taas metsään uusia jälkiä tallaamaan. Minulle tuli tällä kertaa tehtäväksi tallata Riikan ja Rikun jälki – ja kaaviopiirroksesta huolimatta jännitys oli melkoinen, sillä enpä ollut tähän päivään mennessä kenellekään muulle jälkeä tehnyt…vähän pelotti, saanko heidän treenit pilattua – mutta onneksi en niin onnistunut tekemään. Reija kävi heittämässä ”mutkan” metsässä meidän tehtäväksi ja tällä kertaa ohjelmassa olikin avoimen luokan jälki, jolla mittaa siis n. 1 000 metriä.

Reijapa olikin tehnyt melkoisen haasteen, mutta innolla metsään lähdettiin. Janatyöskentely oli taas vähän sinne päin, mutta kun jälki löydettiin, mentiinkin sitten loppuun asti. Ensimmäisen kepin jälkeen mentiin hurjan pitkä pätkä ilman ilmaisua ja epäusko alkoikin jo hiipimään takaraivoon. Eräästä treenistä opin kuitenkin sen, että minun todella kannattaa luottaa koiraan ja niinpä päättäväisesti jatkettiin vain etenemistä. Ruskaa ei tuntunut häiritsevän ojien ylitykset, minun kompuroinnit, voimakkaat suopursutuoksut, vaihtelevat olosuhteet, eikä takanamme kulkevat avustajat. Keppi kepilltä nousi , Ruska jaksoi kiitettävästi ja vain kerran taisi Reija ohjeistaa minua pysähtymään – eli hän huomasi minua paremmin, että Ruska oli vähän hukassa…eli eteni nenä koholla. Minun onkin jatkossa tarkemmin seurattava koiran tekemisiä, jotta osaan stopata ajoissa ja näin auttaa Ruskaa pysymään jäljellä. Tästä harmittavasta ”töppäyksestä” johtuen yksi kuudesta kepistä jäi metsään, mutta mielestäni meiltä oli melkoisen hyvä saavutus nostaa 5 keppiä…joista yksi oli vielä ”the last one”. Ehkä meillä on toivoa edetä myös jälkipuolella eteenpäin…kunhan vain se janatyöskentely saadaan hiottua.

Treeniviikonloppu oli rankka, mutta äärimmäisen antoisa. Huolimatta ulkoisen kouluttajan puuttumisesta, minä sain todella paljon uusia asioita työkalupakkiini ja erityisesti positiivista uskoa tulevaisuuteen. Nyt kun vain malttaisi odottaa kevään jälkikokeita