Kevät alkaa lähestymään, kun treenikenttä alkaa kiinnostamaan. Maanantain treeni-ilta on siis palannut ohjelmistoon taas pysyvästi

Tämän treenin aiheena oli Ruskan kanssa luoksetulot ja erityisesti loppuasento…tai siis edessä istuminen (loppuasento tietysti on normaali perusasento, koira sivulla). Siinä kun meillä on sitä ongelmaa tullut, eli Ruska on alkanut enemmän ja enemmän jäämään eteeni seisomaan, erityisesti silloin, kun luoksetulomatka on kokeenomainen. Lyhyeltä matkalta Ruska napsahtaa hyvin eteen, istuu tiiviisti ja suorassa edessä – mutta pitkän (?) matkan juoksemisen jälkeen eteen istuminen on ollut kerta kerran jälkeen vaikeaa.

Tässä treenissä asiaa lähdettiin purkamaan siten, että jätin koiran maahan (HUOM! Viltin päälle, kun oli lunta ja jäätä), menin itse normaalin matkan päähän ja kutsuin TÄNNE!. Kun sitten Ruska tuli vauhdilla, annoin uuden käskyn vaihdellen sen paikkaa – eli välillä Ruska oli lähempänä ja välillä kauempana uusintakäskyn aikana. Joka kerralla Ruska kyllä tuli eteen istumaan, mutta sitten ”asennon suoruus” kärsi – mikä kyllä saattoi johtua myös melkoisen liukkaasta kelistä. Viimeiseksi saatiin myös suoritus, jossa en antanut enää uusintakäskyä ja Ruska tuli oikeaoppisesti istumaan ”varpaille”. Tätä pitää toistaa, toistaa, toistaa ja toistaa…ja toivoa, että toimintamalli iskeytyy taas selkäytimeen. Kesällähän se sit nähdään

Wiimaakin treenasin pitkästä aikaa siten, että kentällä oli ”normaalit” touhut käynnissä – eli suomeksi sanottuna kentällä oli myös muita ihmisiä ja koiria treenimme aikaan. Vaikeutta ei treeneissä ollut nimeksikään, mutta leijailin silti treenihetken jälkeen seitsemännessä taivaassa: nimittäin Wiima oli ihan täysillä mukana tekemässä hommia, vaikka häiriöitä ympärillä oli!!!! Viime talvena emme olisi pystyneet edes perusasentoja tekemään muiden ollessa läsnä – selvää edistymistä on siis tapahtunut. JEE! Treenimme Wiiman kanssa oli lähinnä lyhyitä seuraamispätkiä, muutamia jääviä liikkeitä ja pari luoksetuloa. Luoksetuloissa en ottanut välimatkaa koiraan kuin kymmenisen metriä, koska en halunnut riskeerata ja testata Wiiman ”rohkeutta” liikaa. Onnistuneissa fiiliksissä päästiin treenit myös lopettamaan – nakkelin useampaan kertaan Wiiman rakastamia narupalloja sinne sun tänne, ja Wiima laukkasi niitä hakien. Pienistä asioista voi ihminen olla onnellinen – tällä kertaa siihen riitti häiriön alla toimintaan kykenevä pieni lappalainen.