Omalla koulutuskentällä jälleen, ohjelmassa tottiskurssi osa 2/10, minkä jälkeen luonnollisesti oli omat koirat ”työvuorossa”. Jostain kumman syystä väsymys ja saamattomuus kuitenkin aiheuttivat sen, että molempien koirien treenaus jäi enemmän tai vähemmän ”kunhan nyt jotain tehdään” asteelle…mutta kumpikin koirista kuitenkin kävi kentällä (joka tähän aikaan vuodesta on jopa lumista kenttää pahempi = jäinen, osaltaan loskainen ja kurainen… ei oikeastaan mihinkään treeniin sopiva).

Wiiman kanssa yhtä aikaa kentällä treenailivat Mervi Nitronsa sekä Elina Inkansa kanssa. Jälleen oli ilo huomata, että Wiima näistä häiriökoirakoista huolimatta pystyi keskittymään tekemiseen (ainoastaan kaulassa pitkästä aikaa ollut ketjukaulain tuntui häiritsevän). Lyhyt ja ytimekäs treenimme sisälsi muutamia seuraamispätkiä, yhden liikkeestä istumisen ja yhden eteenmenon narupallolle.

Seuraamisessa olemme vielä asteella ”seuraan oikealla paikalla, jos se nami pysyy lähes koko ajan kiinni mun kuonossa” tai sit toinen variaatio samasta: ”pidän paikkani ja kontaktia, jos sun namikäsi pysyy liikkumattomana vatsasi päällä”. Pienin askelin tietysti tämä pitäisi häivyttää… mutku mutku mutku. Lelupalkka ei tässä vielä toimi laisinkaan, sillä Wiima ottaa heti lelun nähdessään etäisyyttä – seuraa kyllä mukana, mutta jättää väh. 30 cm hajuraon jalkaani odottaen hetkeä, jolloin narupallo lentää.

Liikkeestä istumisessa isommat avut jäävät koko ajan vähemmälle –tänäänkin käänsin ”vain hieman päätäni” tarkistaakseni, että Wiima jäi oikeaan asentoon. Hyvin se myös siellä pysyi, vaikkakin mielenkiinto sivustalla treenanneeseen Inkaan oli melkoinen (katse ei siis ollut meikäläisessä koko aikaa). Lopun eteenmeno onnistui myös hyvin – on se narupallo sellainen magneetti.

Ruskan treenisuunnitelmassa oli kaikenlaista, mutta päädyttiin sitten vain hiomaan kapulan luovutusta ja pitoa. Ruskahan pyörittelee kapulaa suussaan, joten ote ei ole vaaditunlainen. Tähän asti olen palkannut sitä patukalla luovutuksessa ja yrittänyt kieltämällä saada otetta rauhoittumaan, mutta menestystä tämä keino ei ole tuonut. Lisäksi Ruska ei kestä yhtään kapulasta vetoa, vaan ote irtoaa heti, jos minä vedän kapulaa sen suusta pois. Pikku hiljaa Ruska on alkanut kestämään enenevässä määrin käsien heiluttelua kapulan ympärillä, mutta tiukkaa otetta seuraa välitön irroitus (kun joillakin koirilla veto aiheuttaa otteen tiukentumista).

Luojalle kiitos, minun ei tarvitse treenata yksin – joten tänäänkin oli saatavilla heti treenihetken päätteeksi uusia näkökulmia ja vinkkejä. Mervin neuvoja / ideaa lähdimme toteuttamaan heti kotona, iltaruoan yhteydessä ja ainakin yhden kerran perusteella tässä voisi jonkinlainen siemen itää. Neuvo oli nimittäin se, että jospa palkka tässä olisikin ruoka (tai makupala) => rauhoittava, enemmän keskittyvä, saalisleikki voi pikemminkin innostaa jäystämään jne. Ennen iltasapuskaa otin kentältä tähteeksi jääneet nakinpalat pöydälle, hain kapulan ja lähdimme treenaamaan kapulan pitoa siten, että laitoin aina nakin itselleni suuhun (pidin nakkia käskyn jälkeen reilusti huulten välissä näkyvissä), pyysin koiran istumaan eteeni ja käskyllä TUO! annoin kapulan sille suuhun. Jos kapula pyöri suussa, sanoin rauhallisesti ”ei noin”, otin kapulan pois ja aloitin alusta. Jos ote taas pysyi rauhallisena, otin kapulan normaalisti ja sylkäsin nakin suustani palkaksi. Ja kappas vaan, loppua kohden kapula tuntui pysyvän paremmin ja paremmin oikealla tavalla Ruskan suussa… ja odotetusti paras suoritus oli se viimeinen, kun laitoinkin iltaruokakupin lattialle ja pyysin silti tuomaan kapulan - en halunnut testata, miten pitkään Ruska olisi siinä kapula suussa pyörimättä istunut… keskittynyt se ainakin oli koko sen hetken, mitä siltä vaadin. Upeeta, mahtavaa – tätä me nyt sitten harjoitellaan illasta toiseen ja katsotaan myöhemmin, saavutetaanko minkäänlaista todistettavaa menestystä!

 

 

Toinen maanantai-ilta putkeen treenikentällä ja jälleen kerran mukavissa tunnelmissa saatiin vietyä treenit läpi. Alkuun olin apuohjaajana tänään alkaneella pk-tottiskurssilla ja muiden opastuksen jälkeen tein molemmille omille koirille lyhyet treenit. Viikonloppuna käväisin ilman koiria Tampereella kuuntelemassa ja katsomassa Marko Koskensalon ja Hannu Liljegrenin tottisseminaaria, mistä omaankin työkalupakkiin jäi taas pari oivallusta jatkojalostusta ja käyttöä varten.

Oivallus numero 1: luokse tuloissa palkka pitää tulla siitä kohdasta, minne koiran toivotaan aina juoksevan = siitä kohdasta, missä ohjaaja seisoo. Elikkäs, jos vapauttaa koiran kesken matkan, ei palkkaa pitäisi heittää mihinkään, vaan jättää palkka paikalleen ja siirtyä itse sivuun (esim. palkka jalkojen takana – levittää jalat, jotta koira pääsee käsiksi palkkaan jalkojen välistä tai nostamalla patukka/pallo rinnan eteen ja siirtyä sitten ”edestä pois” sivulle). Näin koiralle ei tule mitään tarvetta jäädä kyttäämään kesken matkan sitä, mihin suuntaan palkka sillä kertaa voisi singota. Hmmm …voisikohan tästä johtua meidän ”tulen eteesi seisomaan ja katsomaan” –tilantee t…paljon mahdollista. Treenisuunnitelmaan osa 1.

Oivallus numero 2: luokse tuloissa mahdollinen vapautus vauhdista pitäisi tapahtua juuri sillä hetkellä, kun koiran vauhti on kovimmillaan. Näin saadaan vahvistettua haluttua toimintamallia.

Oivallus numero 3: samalla kun opettaa koiralle ennakkomerkin kertomaan esim. tulevasta liikkeestä, voisi ko. merkkiin yhdistää oikean viretilan. Toisin sanoen treenaa siten, että antaa ko. merkin ja lähteekin merkistä esim. hurjasti leikkimään ja saa koiran näin ”nousemaan”. Kun tämä viretila saadaan opetettua, on koira helppo tällä merkillä nostaa vaikkapa kesken pitkän ja puuduttavan (?) kisatottis-suorituksen!?! Itsestään selvää …vai oliko sittenkään. Treenisuunnitelmaan osa 2.

Oivalluksia tuli varmasti päivän aikana paljon paljon enemmänkin, mutta juuri nyt kaiken suoltaminen paperille ei ole mahdollista. Ehkä niitä tippuu treenipäiväkirjaan sitä mukaa, kun käytännössä kokeilee.

Tämän päivän treenit sitten noudattivatkin näitä, jo tässä mainittuja harjoituksia: luokse tuloissa palkka oli koko ajan minulla, palkkasin koiran eteenistumisesta patukalla, joka ei lentänyt mihinkään suuntaan. Parilla ensimmäisellä kerralla otin myös apukäskyn mukaan, mutta kolmas ja viimeinen suoritus sujui ilman ylimääräisiä äännähdyksiä – ja Ruska istui edessäni joka kerta. Asentokin oli tällä kertaa poikkeuksetta suora, joten lienee edellisen kerran vinot istumiset todella johtuneet liukkaasta kelistä ja huonosta tassujen pidosta. Tätä asiaa treenataan vielä paljon, joten tuo hypoteesi saanee todisteen puoleen tai toiseen tässä kevään kuluessa. Lisäksi otettiin muutamia toistoja: ennakkomerkki + saalisleikki –kuviosta ja sen päätteeksi normaali liikkeestä istuminen (tosin en edennyt kuin muutaman metrin ja palkkasin Ruskan ”vauhdista”). Ainakin istuminen oli apuohjaajana toimineen Reijan (Kiitos avusta!) mielestä hyvä, nopea ja varma…eli tuskinpa tuollainen vireen nostaminen haittaa.

Wiiman treenien aikaan kentälle ei ollut enää jaksanut jäädä ”kuin pari katsojaa”, joten edellisen kerran häiriötreeniä ei ihan samalla tavalla saatu toistettua. Mutta siitä huolimatta olin taasen yllättynyt siitä, miten hyvin Wiima oli taas mukana tekemisessä – seuraaminen, perusasennon ja kontaktin hiominen sekä muutama liikkeestä istuminen toimivat Wiimamaiseen tyyliin hyvin. Namit ovat alkaneet maistumaan myös treenikentällä, mikä tietysti helpottaa asioiden opettelua. Välillä aina heiteltiin narupalloja ja ihan loppuun kävin viemässä toisen palloista kentän reunaan eteenmenoa varten. Kuiskuttelin Wiimalle pallon jäädessä hankeen, että ”Missä pallo?” ja varmuuden vuoksi talutin sen pannasta kauemmaksi. Hyvin Wiima malttoi odottaa lähtökäskyä, vaikka vielä perusasennossa pallon sijaintia siltä kyselin. Käden heilautus ja käsky ETEEN! – ja Wiimahan ryntäsi vajaan 10 metrin päässä odottavalle pallolle. Siistiä!

Treenin aikana liikkeiden välissä leikin Wiiman kanssa myös vähän ”räyhäleikkejä”, eli härnäsin sitä meidän omaan tyyliin ja sainkin aikaan hieman ärinää ja hyväntahtoista näykkäilyä. Kun sitten tällaisen nostatuksen jälkeen lähdin tekemään seuraamista, oli Wiima entistäkin paremmin menossa mukana. Tulin sit tästä siihen lopputulokseen, että Wiiman itsetunnolle tekee erittäin hyvää se, että annan sen käyttäytyä minua kohtaan hieman tavallista röyhkeämmin – mikä tietysti on sallittua vain tottiskentällä =) Tätä analysoimme myös Mervin kanssa treenien jälkeen ja hän nosti esille myös pari viikkoa sitten käydyn poropaimennuksen – siellähän Wiima sai toteuttaa itseään sisään rakennetulla tavalla ja oli vieläpä oikeasti hyvä siinä… eli liekö saanut tästä aimo annoksen itseluottamusta mukaan, mene ja tiedä – mutta hyvin on meidän treenit poropaimennuksen jälkeen sujuneet (nimimerkillä katajaan kapsahtamista odotteleva pessimisti). Tänään taas tuntui siltä, että BH-kokeen suorittaminen olisi oikeasti mahdollista ennen meidän kummankaan eläkeikää

Kiitos treenikavereille – ja erityisesti Merville analysoinnista ja ajatuksien vaihdosta. Monesti hetket oman koiran treenauksen jälkeen ovat niitä kaikista opettavaisimpia… ja taatusti ainakin erityisen tärkeitä!

 

Kevät alkaa lähestymään, kun treenikenttä alkaa kiinnostamaan. Maanantain treeni-ilta on siis palannut ohjelmistoon taas pysyvästi

Tämän treenin aiheena oli Ruskan kanssa luoksetulot ja erityisesti loppuasento…tai siis edessä istuminen (loppuasento tietysti on normaali perusasento, koira sivulla). Siinä kun meillä on sitä ongelmaa tullut, eli Ruska on alkanut enemmän ja enemmän jäämään eteeni seisomaan, erityisesti silloin, kun luoksetulomatka on kokeenomainen. Lyhyeltä matkalta Ruska napsahtaa hyvin eteen, istuu tiiviisti ja suorassa edessä – mutta pitkän (?) matkan juoksemisen jälkeen eteen istuminen on ollut kerta kerran jälkeen vaikeaa.

Tässä treenissä asiaa lähdettiin purkamaan siten, että jätin koiran maahan (HUOM! Viltin päälle, kun oli lunta ja jäätä), menin itse normaalin matkan päähän ja kutsuin TÄNNE!. Kun sitten Ruska tuli vauhdilla, annoin uuden käskyn vaihdellen sen paikkaa – eli välillä Ruska oli lähempänä ja välillä kauempana uusintakäskyn aikana. Joka kerralla Ruska kyllä tuli eteen istumaan, mutta sitten ”asennon suoruus” kärsi – mikä kyllä saattoi johtua myös melkoisen liukkaasta kelistä. Viimeiseksi saatiin myös suoritus, jossa en antanut enää uusintakäskyä ja Ruska tuli oikeaoppisesti istumaan ”varpaille”. Tätä pitää toistaa, toistaa, toistaa ja toistaa…ja toivoa, että toimintamalli iskeytyy taas selkäytimeen. Kesällähän se sit nähdään

Wiimaakin treenasin pitkästä aikaa siten, että kentällä oli ”normaalit” touhut käynnissä – eli suomeksi sanottuna kentällä oli myös muita ihmisiä ja koiria treenimme aikaan. Vaikeutta ei treeneissä ollut nimeksikään, mutta leijailin silti treenihetken jälkeen seitsemännessä taivaassa: nimittäin Wiima oli ihan täysillä mukana tekemässä hommia, vaikka häiriöitä ympärillä oli!!!! Viime talvena emme olisi pystyneet edes perusasentoja tekemään muiden ollessa läsnä – selvää edistymistä on siis tapahtunut. JEE! Treenimme Wiiman kanssa oli lähinnä lyhyitä seuraamispätkiä, muutamia jääviä liikkeitä ja pari luoksetuloa. Luoksetuloissa en ottanut välimatkaa koiraan kuin kymmenisen metriä, koska en halunnut riskeerata ja testata Wiiman ”rohkeutta” liikaa. Onnistuneissa fiiliksissä päästiin treenit myös lopettamaan – nakkelin useampaan kertaan Wiiman rakastamia narupalloja sinne sun tänne, ja Wiima laukkasi niitä hakien. Pienistä asioista voi ihminen olla onnellinen – tällä kertaa siihen riitti häiriön alla toimintaan kykenevä pieni lappalainen.

 

Pitkästä aikaa pakkasin koirat ja treenikamat autoon – suuntasimme tämän vuoden ensimmäisiin ”metsätreeneihin”, joissa tosin metsän virkaa hoiti aurattu ”hakkuualue” tai jotain sinne päin. Radioasemantiellä oltiin ja hakurata tallattiin välillä jopa kontaten alueelle, jota reunustivat kivasti puukasat ja lumikinokset. Keskilinja ja pääasiallinen koirien työskentelyalue oli aurattua, joten missään umpihangessa eivät hurtat joutuneet työskentelemään. Tosin niiden liikkuminen hangessa oli meitä kaksijalkaisia helpompaa – ne eivät uponneet reisiään myöten, vaan kovettunut hangen pinta jaksoi niitä kannatella. Kuten todettua, välillä jouduimme mekin turvautumaan nelivetoon upottavan hangen takia – olisi taas ulkopuolisilla ollut hauskaa seurattavaa maalimiesten menoa katsoessa

Ruska kävi hakemassa 5 maalimiestä, joilla kaikilla oli irtorullat ilmaisua varten. Kiintorullan jätin tällä kertaa kokonaan kaulasta pois, jottei edellisestä ”poterotreenistä” tuttua sekoilua sen kanssa tulisi. Ensimmäinen pisto tehtiin oikealle, missä maalimies makoili ladon reunustalla, lumikinoksen takana – Ruska lähti pistolle järjettömällä vauhdilla, kaartoi hieman radalla eteenpäin, mutta sai kuin saikin hajun maalimiehestä ja kävi hakemassa irtorullan ensimmäisellä yrityksellä. Rullan luovutus sujui vielä tässä vaiheessa hyvin ja näytölle päästiin ongelmitta.

Toinen maalimies oli kömpinyt radalla olevien ”metallilaattojen” alle ja tämä olikin melkoisen vaikea paikka haistaa. Ruska juoksi taas mielettömällä vauhdilla, kaartoi puupinojen ohjaamana radalla eteenpäin ja teki töitä melkoisen pitkään. Toisella lähetyksellä sain Ruskan menemään paremmin kohti piiloa ja sieltä se löytö tulikin. Tällä ilmaisulla Ruskalla oli jo kova kiire näytölle sillä seurauksella, että se kävi kääntymässä n. metrin päässä minusta ja olisi lähtenyt samaa vauhtia rulla suussa takaisin piilolle. Rykäisin kuuluvasti ja Ruska pysähtyi kääntyen minuun päin, jolloin ojensin käteni ja sain tällä Ruskan tulemaan takaisin. Hetken aikaa räpelsin näyttöliinan kanssa, ja kun sain liinan koiraan kiinni, lähdettiin taas vauhdilla näyttöä kohti.

Kolmatta maalimiestä etsittiinkin sitten useammalla lähetyksellä – kolmas maalimies makoili radan oikealla puolella kahden ”kinosvuoren” välissä. Ensimmäisellä lähetyksellä Ruska kyllä kävi ko. solassa, mutta sen verran tuulen alapuolella, ettei saanut vainua. Toisella ja kolmannella lähetyksellä Ruska pyrki kohti etukulmaa ja kävi parikin kertaa tarkistamassa ladon reunustan eli siis edellisen maalimiehen piilopaikan. Neljännellä lähetyksellä saatiin sitten löytö ja tässä rulla tuli kyllä keskilinjalle asti, mutta kauaksi minusta – Ruska tiputti rullan maahan, ravisteli itsensä ja vasta sitten tuli rullan kanssa minun luokse. Näytöllä ei muuten ongelmia.

Ennen seuraavaa lähetystä sain Merviltä hyvän vinkin: kun saadaan maalimieheltä kuittaus rullan hakemisesta, kannattaa varmastikin ottaa varmuuden vuoksi jonkinlainen tuonti-käsky kehiin, jotta parin aikaisemman piston häsellykset eivät jatkuisi. Näin teinkin ja rulla tulikin ongelmitta käteen asti – kiitos Mervi hyvästä vinkistä! Tämä maalimies löytyi ensimmäisellä pistolla, tosin Ruska kaartoi ensin piilolta vahvasti radan takakulmaa kohti ja palasi sitten kenties hajun avustamana takaisin päin. Mistään jäljestyksestä ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä näimme koiran työskentelyn koko ajan ja siellä se juoksi kuono ylhäällä kohti piiloa.

Viimeinen maalimies oli kivunnut keskilinjalta n. 20 metrin päässä olevan puukasan ”keskivaiheille”, eli hieman maasta ylöspäin. Tämä löytyi ensimmäisellä yrityksellä ja rullankin Ruska kävi hakemassa näppärästi maalimiehen tykö kiiveten. Tällä kertaa rulla tuli minulle asti ilman ylimääräisiä kehotuksia, joten edellisen piston muistutus auttoi varmastikin. Pitää vaan olla jatkossa tarkkana, että rulla tulee minulle ilman ylimääräisiä koukeroita/pysähtelyjä/ravistamisia…niistä kun kokeissa menee kullanarvoisia pisteitä

Treenien lopuksi kaivoimme myös poropaimennuksessa kunnostautuneen Wiiman hakuradalle, ja sain ihanien treenikavereiden avustuksella ottaa sillekin pari pistoa. Reippaasti pitkästä tauosta huolimatta jätin kaikki avut pois, eikä Wiima niitä näköjään tarvinnutkaan. Innosta piukeana se odotteli lähtölupaa keskilinjalla ja lähti kuin tykin suusta ensimmäiselle pistolle (maalimies oli puu/risukasaan kaivautuneena radan vasemmalla puolella). Löytö tuli välittömästi, vaikka Wiimakin kaarsi hieman radan takareunaa kohden ja palasi sieltä piilolle…vähän kuin Ruskan jalanjäljissä. Toinen maalimies löytyi sitten samasta puukasasta, missä Ruskan viimeinen maalimies oli ollut – eikä Wiimallakaan ollut ongelmia päästä maalimiehen tykö; ketterähän se on aina ollut. Tältä maalimieheltä löytyikin sitten pitkästä aikaa palkaksi myös nahkarätti, joka näytti olevan kovin mieluisa palkka meidän ”hurjalle pedolle”.

Summa summarum: molemmilla koirilla tuntui tänään olevan enemmän vauhtia ja intoa kuin järkeä ja malttia, mutta kaikki maalimiehet löytyivät ja hauskaa oli…niin koirilla kuin meillä ohjaajillakin. Eiköhän se meno siitä tasaannu, kun päästään taas normaaliin, säännölliseen treenirytmiin.

Iso kiitos treeneistä ja kahden koiran treenimahdollisuudesta tämän kerran treenikavereille: Merville, Heidille, Elinalle ja Marjolle

Ei olisi polvitähystys-sairasloma/talviloma voinut parempaa loppua saada: sunnuntai-iltana kotona oli väsyneitä, mutta itseensä niiiiiin tyytyväisiä koiria omistajineen. Päivän saldo: yksi hyväksytty suoritus poropaimennuskokeessa ja yksi Suomen Hollanninpaimenkoirat ry:n Vuoden Käyttökoira 2009 –titteli. NAM!

Alkuun poroista:

Matka kohti Pudasjärven paliskunnan Korentokankaan aitaa alkoi jo edellisviikon lauantaina, kun läksimme työn ikeestä vapautuneena koko porukka kohti Iisalmen mökkiä. Sunnuntaina puimme parhaat päällemme ja kävimme kuulemassa, kuinka pappi antoi uusimman siskontytön nimeksi Lumi Alisa perheen perinteitä noudatellen (kaikilla lapsilla nelikirjaiminen i-kirjaimeen loppuva nimi). Onnittelut vielä Niskasen klaanille

Parin päivän makoilun ja lumi-lomailun jälkeen ahtasimme Skodan taas täyteen ja porhalsimme matkamme toisen etapin päätyen Taivalkosken maisemiin. Sukulaisuussuhteita hyväksi käyttäen olimme saaneet järkkäiltyä majoituksen, joten täältä oli helppo keskittyä viikonlopun rankkaan koettelemukseen – poroaidalla ”palelemiseen”. Perjantaina ja lauantaina pyörin poroaidalla turistin ominaisuudessa katsellen muiden testi- ja kisasuorituksia saaden samalla uusia tuttavuuksia aidalla pyörineistä koirista ja koirien omistajista. Osa heistä olikin jo tuttuja lappalaiskoirien virkeän foorumin kautta, joten oli kiva saada kasvot netti-nimimerkeille.

Sunnuntaina pääsimme sitten Wiiman kanssa tositoimiin ja se kyllä tuntui mahan pohjassa asti. Aamu alkoi ilmoittautumisen ja suoritusjärjestyksen arpomisen jälkeen liekaporoon tutustumisella ja tämä osuus meni odotusten mukaisesti (Wiimahan oli päässyt näkemään poroja aikaisemminkin, joten tiesin sen innostuvan moisesta otuksesta). Wiima haukkui ja pyrki liekaporoa lähemmäksi, eikä tässä mennyt varmaan minuuttia kauempaa, kun tuomari totesi ”suorituksen päättyneeksi” ja kirjasi arvionsa paperiin. Ohessa linkki videon pätkään: http://www.facebook.com/video/video.php?v=350296868004

Sitten alkoikin melkoisen hermoja raastava odottelu, kun olimme 23 testattavan koiran joukossa viidenneksi viimeisenä suoritusvuorossa.

(kuva: Osmo Uusitalo)

Porot päästettiin aitaan yhtä aikaa meidän kanssa, ja Wiima oli innoissaan jo tuomareiden luokse mentäessä. Äänen avausta suoritettiin tässä matkalla ja ensimmäinen kommentti, joka minun korviini kantautui, olikin: ”sieltähän tuleekin melkoisen virkeä pakkaus”…hih. Tuomarit selvittivät lyhyesti testin kulun ja pyysivät sitten ottamaan Wiimalta valjaatkin pois (turvallisuuden takia) – ja menivät sitten ääneen epäilemään, että mahtaa koira karata, jos sen tuosta päästää…kun siis Wiima oli todella halukkaasti lähdössä jo porojen perään. Minäpä tyttö sitten päätin, että eihän se koira siitä mihinkään karkaa ja napakasti pyysin Wiiman istumaan ja odottamaan, riisuin valjaat ja kysyin tuomareilta Wiiman odottaessa vapaana vieressäni, mihinkä päin sitä sitten lähdetään. Wiima tuijotti takakulmaan menneitä poroja, mutta yllätykseksemme saimmekin ohjeet kääntyä 180 astetta ympäri ja hakea kaksi kirnun portin eteen jäänyttä poroa tokkaan mukaan. Tässäkin vielä tuomarin sanat aiheuttivat äänettömän tuhahduksen mielessäni, sillä kommentti kuului: ”tuolla olis nuo kaksi poroa tuolla takana, jos sinä nyt sen koiran sinne päin saat lähtemään”. Mikäpäs siinä, koiralle käsky tulla mukaan, käännös ympäri ja lähetys – sydän pakahtui jo tässä kohtaa ylpeydestä, kun Wiima malttoi odottaa ja lähti kuin tykin suusta VASTA lähtökäskyn kuultuaan (lieneekö hakutreeneillä ja siellä opetellulla odottamisella vaikutusta…ihan varmasti) ja juuri sinne, minne minä halusin. Porot eivät jääneet epäröimään, vaan lähtivät saman tien kohti kavereita ja Wiima haukkua tykitti perässä. Ensimmäinen kierros aidan ympäri sujui mainiosti, koko tokka pysyi kasassa ja Wiima ei edes katsahtanut minun suuntaan, kun teki töitä. Kun porot ja Wiima niiden perässä ohittivat meidät (minut ja tuomarijoukon), pyysivät tuomarit minua kutsumaan koiran pois. Tämä oli se kohta, joka minua ihan kaikista eniten jännitti, mutta ylläripylläri, pari napakkaa WIIMATÄÄLLÄ, WIIMATULE –kutsua ja Wiima keskeytti ajon palaten luokseni odottamaan seuraavaa ohjetta. Mahdoton oli siis tapahtunut – siinä vietissä ja vauhdissa Wiimalla oli korvat tallella!!! Hetken aikaa annettiin porojenkin puhallella, kunnes sain luvan lähettää koiran uudelleen ajoon. Yksi käden heilautus, lupa ”SAA MENNÄ” ja Wiima oli jälleen porojen perässä haukkuen. Yksikään poro ei jäänyt matkasta tälläkään kertaa (eli siis Wiima ei hajottanut tokkaa), vaan kaikki vietiin vauhdilla aidan toiselle puoliskolle, mistä sitten matka jatkui samaa vauhtia takaisin. Tässä välissä toimitsijat olivat tuomareiden pyynnöstä avanneet kirnun portin, jonne porot suunnistivatkin sen suurempia ohjailematta. Koirahan ei saa missään nimessä kirnuun mennä, joten taas hyvissä ajoin aloin huutelemaan Wiimaa pois – ja tälläkin kertaa ajo pysähtyi käskystä, eikä Wiima ollut lähelläkään kirnun porttia. Väsymys alkoi selvästi jo painaa ja Wiima haukkaili lunta tullessaan – eikä me meinattu huomata, että yksi poroista olikin jäänyt aidan sisäpuolella päivittelemään. Tuomarit kehottivat haukuttamaan koiraa, mutta tämä meiltä ei ihan oppikirjamaisesti onnistunut (vaikka ”kyllä se kotona osaa” käskystä haukkua)…taisi sieltä pari haukahdusta Wiiman suusta kuulua. Kun ei sitten tämä Petteri muuten sinne kirnuun mennyt, lähetin tuomareiden luvalla Wiiman vielä kerran ajoon ja tällä kertaa tämä viimeinen jästipääkin päätyi oikeaan paikkaan. Sit vielä koira kiinni ja tuomareiden tykö kiittelemään – testi oli suoritettu.

Tuomarit eivät tässä tuoreeltaan sanoneet juuta tai jaata testin mahdollisesta läpäisemisestä, kyselivät vain koiran ikää ja paimensukuisuutta, näyttelyynkin yksi heistä meitä kehotti. Hänen silmäänsä Wiiman rakenne taisi olla ihan mieluinen, kun kesken kokeenkin kuulin hänen heittävän kommenttia Wiiman vahvasta takapäästä…ihasteli Wiiman juoksua ja voimakasta liikettä. 

Riemulla ei meinannut olla rajaa, kun aidasta ulos selvittiin. Ensimmäisenä vastassa oli Wiiman ihka-oma-isäntä Osmo sekä aina-niin-ihana kasvattaja-Merja, joiden kommentit olivat oman mielentilani mukaisia, eli erittäin tyytyväisiä ja iloisia. Kyllä se vaan tuo luonto on niin ihmeellinen asia – noin se vain city-koirakin tiesi opettamatta, mitä niille poroille pitää tehdä…vautsi vau.

Tässä vielä sama testisuoritus virallisen arvostelulomakkeen mukaisesti kerrottuna:

A. Koira kohtaa ohjauksen alaisena kiinni olevan poron

1. Koiran osoittama terävyys ja kiinnostus poroa kohtaan: KIINNOSTUNUT

2. Koiran hallittavuus ja ohjaajan seuraaminen: HALLINNASSA, KIINNI

B. Ohjaaja ajaa koiran avulla porotokan aitauksesta toiseen

3. Koiran hallittavuus ja rauhallisuus ennen ajokäskyä: HALLITTAVISSA, HERMOSTUNUT

4. Ajokäskyn totteleminen: LÄHTEE KÄSKYSTÄ (ei ennen…kjäh)

5. Paimennuksen aloitustapa, tokan kokoaminen: KOKOAA TOKAN HAUKULLA

6. Ajotapa, jahtaava – paimentava: PAIMENTAVA

7. Haukun taajuus ja laatu: KIIVAS

8. Etäisyys poroista: SOPIVA

9. Koiran hallittavuus ajon aikana: HALLINNASSA

10. Ajon lopettaminen käskystä: LOPETTAA AJON KÄSKYSTÄ

11. Koiran palautuminen ajosta, rauhallisuus: PYSYY PAIKALLA

C Yleisarvostelu kokonaissuorituksesta

12. Ohjaajan ja koiran yhteistyö: HYVÄ YHTEISTYÖ (vau!!)

13. Koiran ottama paimennusvastuu, itsevarmuus: TOIMII ITSEVARMASTI, KÄSKYT HUOMIOON OTTAEN

14. Koiran fyysinen kunto: KUNTO RIITTÄÄ KOKO TESTIN AJAN (oho)

15. Koiran testissä osoittama paimennusvaisto: OSOITTAA PAIMENNUSVAISTOA

16. Käyttäytyminen aggressiivisen poron kohdalla: EI AGGRESSIIVISTA POROA

Ei huomautuksia.

POROPAIMENNUSKOE: HYVÄKSYTTY (Tuomari: P. Rouvinen)

Oheiset kuvat Wiiman testistä on napannut Merja Korhonen ja ne on julkaistu täällä kuvaajan luvalla – kiitos Merjalle näistä muistia virkistävistä otoksista. Harmittaa niin vietävästi, kun oma videokamera sanoi työsopimuksensa irti ja väitti kelin olevan liian kylmä toimimiseen…eli emme saaneet Wiiman testiä tallennettua tulevia sukupolvia varten. Videokamera suostui yhteistyöhön vielä liekaporon aikana, mutta varsinaisen h-hetken kohdalla suorituskyky lopahti (kun minä tyhmänä kanniskelin sitä koko pitkän päivän repussani ”paleltumassa”).

Ja tässä vielä virallinen dokumentti testin läpäisystä:

 

Ja lopuksi Vuoden Käyttökoira:

Suomen Hollanninpaimenkoirat ry:n sivuilta bongasin Vuoden Koirat 2009 –listauksen ja siellähän se oli: meidän Ruska Vuoden Käyttökoira –kisassa kärkisijalla…jihaa! Voitto irtosi 64 pisteellä (pistelaskuohjeet saa kukin halutessaan lukaista yhdistyksen sivuilta), ja tähän päästiin viime vuoden aikana saavutetuilla tuloksilla: 4 tulosta haun 3-luokassa (2 x I-tulos = 24 pistettä, 2 x II-tulos = 20 pistettä), hyväksytty tulos SM-kokeesta (+ 10 pistettä) ja käyttövalion arvo (+ 10 pistettä). Nyt vain koekalenteria suunnittelemaan tälle vuodelle, jotta saisimme tämän ”arvonimen” pidettyä seuraavankin vuoden