Omalla koulutuskentällä jälleen, ohjelmassa tottiskurssi osa 2/10, minkä jälkeen luonnollisesti oli omat koirat ”työvuorossa”. Jostain kumman syystä väsymys ja saamattomuus kuitenkin aiheuttivat sen, että molempien koirien treenaus jäi enemmän tai vähemmän ”kunhan nyt jotain tehdään” asteelle…mutta kumpikin koirista kuitenkin kävi kentällä (joka tähän aikaan vuodesta on jopa lumista kenttää pahempi = jäinen, osaltaan loskainen ja kurainen… ei oikeastaan mihinkään treeniin sopiva).
Wiiman kanssa yhtä aikaa kentällä treenailivat Mervi Nitronsa sekä Elina Inkansa kanssa. Jälleen oli ilo huomata, että Wiima näistä häiriökoirakoista huolimatta pystyi keskittymään tekemiseen (ainoastaan kaulassa pitkästä aikaa ollut ketjukaulain tuntui häiritsevän). Lyhyt ja ytimekäs treenimme sisälsi muutamia seuraamispätkiä, yhden liikkeestä istumisen ja yhden eteenmenon narupallolle.
Seuraamisessa olemme vielä asteella ”seuraan oikealla paikalla, jos se nami pysyy lähes koko ajan kiinni mun kuonossa” tai sit toinen variaatio samasta: ”pidän paikkani ja kontaktia, jos sun namikäsi pysyy liikkumattomana vatsasi päällä”. Pienin askelin tietysti tämä pitäisi häivyttää… mutku mutku mutku. Lelupalkka ei tässä vielä toimi laisinkaan, sillä Wiima ottaa heti lelun nähdessään etäisyyttä – seuraa kyllä mukana, mutta jättää väh. 30 cm hajuraon jalkaani odottaen hetkeä, jolloin narupallo lentää.
Liikkeestä istumisessa isommat avut jäävät koko ajan vähemmälle –tänäänkin käänsin ”vain hieman päätäni” tarkistaakseni, että Wiima jäi oikeaan asentoon. Hyvin se myös siellä pysyi, vaikkakin mielenkiinto sivustalla treenanneeseen Inkaan oli melkoinen (katse ei siis ollut meikäläisessä koko aikaa). Lopun eteenmeno onnistui myös hyvin – on se narupallo sellainen magneetti.
Ruskan treenisuunnitelmassa oli kaikenlaista, mutta päädyttiin sitten vain hiomaan kapulan luovutusta ja pitoa. Ruskahan pyörittelee kapulaa suussaan, joten ote ei ole vaaditunlainen. Tähän asti olen palkannut sitä patukalla luovutuksessa ja yrittänyt kieltämällä saada otetta rauhoittumaan, mutta menestystä tämä keino ei ole tuonut. Lisäksi Ruska ei kestä yhtään kapulasta vetoa, vaan ote irtoaa heti, jos minä vedän kapulaa sen suusta pois. Pikku hiljaa Ruska on alkanut kestämään enenevässä määrin käsien heiluttelua kapulan ympärillä, mutta tiukkaa otetta seuraa välitön irroitus (kun joillakin koirilla veto aiheuttaa otteen tiukentumista).
Luojalle kiitos, minun ei tarvitse treenata yksin – joten tänäänkin oli saatavilla heti treenihetken päätteeksi uusia näkökulmia ja vinkkejä. Mervin neuvoja / ideaa lähdimme toteuttamaan heti kotona, iltaruoan yhteydessä ja ainakin yhden kerran perusteella tässä voisi jonkinlainen siemen itää. Neuvo oli nimittäin se, että jospa palkka tässä olisikin ruoka (tai makupala) => rauhoittava, enemmän keskittyvä, saalisleikki voi pikemminkin innostaa jäystämään jne. Ennen iltasapuskaa otin kentältä tähteeksi jääneet nakinpalat pöydälle, hain kapulan ja lähdimme treenaamaan kapulan pitoa siten, että laitoin aina nakin itselleni suuhun (pidin nakkia käskyn jälkeen reilusti huulten välissä näkyvissä), pyysin koiran istumaan eteeni ja käskyllä TUO! annoin kapulan sille suuhun. Jos kapula pyöri suussa, sanoin rauhallisesti ”ei noin”, otin kapulan pois ja aloitin alusta. Jos ote taas pysyi rauhallisena, otin kapulan normaalisti ja sylkäsin nakin suustani palkaksi. Ja kappas vaan, loppua kohden kapula tuntui pysyvän paremmin ja paremmin oikealla tavalla Ruskan suussa… ja odotetusti paras suoritus oli se viimeinen, kun laitoinkin iltaruokakupin lattialle ja pyysin silti tuomaan kapulan - en halunnut testata, miten pitkään Ruska olisi siinä kapula suussa pyörimättä istunut… keskittynyt se ainakin oli koko sen hetken, mitä siltä vaadin. Upeeta, mahtavaa – tätä me nyt sitten harjoitellaan illasta toiseen ja katsotaan myöhemmin, saavutetaanko minkäänlaista todistettavaa menestystä!
